Aikaisemmin kerroin talosta josta muutimme unelmiemme taloon 2017 keväällä. Entinen talo oli rintamamiestalo rauhallisella paikalla. Se aika talossa on tallennettu historiaan jota elimme. Muutimme kuvassa olevaan  taloon  joka on 1900 alkupuolella Tsaarinajalla rakennettu. Vielä suora ja ylväs vanhus. Tuolloin talot  rakennettiin kestäviksi ja pitkään asuttaviksi. Elämme vuotta 2020 ja tuo yli satavuotias talo antaa turvaa ja suojaa meille asukkaille edelleen.  Olen kiitollinen suojan antajalle, rakastan tätä taloa.Toivottavasti saan asua vielä pitkään täällä "Onnen talossa" 

Hieman on taas aikaa, kun olen kurkanut tänne. Sydän hyppäsi tuhatta ja sataa, kun sivun ympärillä hyppi kirkkaan punainen mainos. Ajattelin poistaa koko sivut, jos tuollainen ilmestyy tekstini ympärille. Ehkei nyt ihan sopinut tyyliin.

Katsotaan mitä seuraavaksi ilmestyy.
 

Kirjoittamattomia tekstejä on vaikka kuinka paljon jokaisen elämässä, sekä tekemättömiä töitä. Uskottelen itselleni, ettei ole aikaa kirjoitella tai tehdä jotain, mitä pitäisi. Petänkö itseäni ajattelemalla niin. Kyllä, kyllä minä petän. Aikaa on kyllä, miten sen käyttää on ihan eri juttu.

Sekin on väärä luulo itselläni. Olen ahkerasti askarrellut kortteja, tuunannut laatikoita lahjojen päälysteeksi ja vaikka mitä muuta. Olen myös vain ollut ja ihmetellyt maailman menoa. Luin juuri artekkelin aivojen hyvinvoinnista. Kysymys kuului artikkelissa, "onko sinulla tylsää" Tylsyys välillä on kuulema hyvä juttu, aivot tarvitsevat myös aikaa vain olla. Aina ei tarvitse olla suorittaja.

Tekemättömät työt kyllä odottavat tekijäänsä, työt eivät karkaa mihinkään. Ei niitä kuitenkaan kannata kerätä tolkuttomasti rästiin. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, senhän me kaikki tiedämme. Pitää osata tasapainottaa asiat  elämässä.  Siitä olemme varmasti samaa mieltä. Elämästä pitää osata nauttia, ilman syyllisyyttä riittämättömyydestä.

 

 

Olen aina haaveillut vanhasta kartanosta. Elämässä ei aina saa sitä mitä haluaisi, joten vanha rintamamiestalo saa tehdä nyt kartanon virkaa. Vaikka eletään toukokuuta, aloitin puutarhassa touhuamisen. Kauniit säät ovat toki auttanut töitten aloittamisen puutarhassa. Puuhaa riittää koko kesälle, eli tuota puutarhaterapiaa. Aurinko armas on todella erilainen paahtaja, kuin muina kesinä, vai onko ikää tullut lisää, niin paljon ettei iho siedä enää aurinkoa kuten aikaisemmin  Auringosta pidän, kuka ei pitäisi. Nostalgiaa puutarhassa löytyy. Kun ei omista kartanoa, niin pitää tyyli löytyä stailauksesta ja  perennosia joita ennenvanhaa istutettiin pihapiireihin.

Talvi on muuttunut lauhemmaksi, ainakin täällä Länsi-Suomessa. Talvesta on tullut lauhempaa ja vähälumisempaa, mikä taas on aiheuttanut monen perennan paleltumisen, joutuessaan taistelemaan olemasaaolostaan ilman lumen suojaa. Tuokin on asia, joka kuuluu puutarhan elämään. Kesä on ihanaa aikaa. Nautitaan, lämmöstä ja luonnon äänistä ja elämästä. 

 

Vanhat ruostuneet kastelukannut,eivät tee enää alkuperäistä tehtäväänsä. Tänä kesänä kannut, ovat saaneet tehtäväkseen kasvattaa orvokkeja.

 

Nämä Pionit eivät ole oikeita, vaan saavat tehdä virkaa kunnes oikeat nousevat ylös kukkimaan.
Niitä löytyykin eriväreissä. Pionit ovat niitä, joita jään aina kaipaamaan, niiden tiputtaessa viimeisenkin kukan.

 

Viimekesän kukintaa puutarhassa. Tätä odotellessa.

Minulla on jonkin verran tallessa isoäitini tekemiä käsitöitä. Säilytän niitä huolella ja rakkaudella. Nostalgiaa vertaansa vailla. Kuvaan pikkuhiljaa noita aarteita sivulle. Löysin siivotessa ensimmäiseksi "patalaput" jonka isoäiti on ommellut käsin villakangasjämistä. Kukko, jänis ja papukaija ovat päässeet kuuman kaffepannun ottimeksi. Kahvipannu ei loista kirkkaudessa tällähetkellä, vaan vielä kirkastuu pannukin.